torstai 2. elokuuta 2012
Stressisyöminen
Olen monesta samaa aihepiiriä käsittelevästä blogista huomannut saman, jonka kanssa itsekin painin. Tunteita on käsitelty ruuan kautta, mutta erityisesti stressissä sitä tulee tehtyä nopesti vääriä päätöksiä.
Herkuttelusta voi tulla myös turvallinen tapa, mie olen joskus ostanut karkkia kotiin joka päivä siltä varalta, että illalla alkaa tehdä mieli. Olin ahdistunut, jos en saanut päivittäistä sokeriannostani. Joskus vitsailin miehelleni, että pidän karkkia eräänlaisena hupituttina. Sokerin syöminen kirjan tai television äärellä tuntui rentouttavalle, enkä kokenut morkkista tai huonoa oloa syömisen jälkeenkään. En tiedä, koinko että olin sen kiireisen päivän jälkeen ansainnut, vai että liitin suklaan niin vahvasti lempiasiaani eli lukemiseen.
Huono mieli tuli vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muu syöminen ja liikkuminen eivät jaksaneet pitää tätä "hupitutittelun" sivuoireita loitolla. Vaikka vähensin herkkuja, paino ei silti lähtenyt laskuun. Siinä vaiheessa iski kova morkkis, miksi olin käsitellyt stressiä herkkujen avulla. Miksi koin, että olen joka päivä ansainnut itselleni jotain hyvää. En väitä, ettenkö olisi, mutta miksi minulle palkitseminen ja rentoutuminen tapahtui herkuttelun muodossa. Olin kuin koira, joka odotti herkkupalaa hyvin tehdyn tempun jälkeen. Ei itseään näe niin selvästi, varsinkin kun vieressä on "aina hoikka ja lihaksikas" -kumppani, jonka kropassa eivät sipsirasvat näy. Meistä oli mukavaa katsoa yhdessä murhia ja ostaa erilaisia herkkuja siihen oheen. Nyt kun olen totaalikieltäytynyt herkuista, kotoa ei löydy mitään. Mie huomasin, että mie se olen aina halunnut jotain herkullista kotiin, toinen söi siinä mukana, mutta harvassa olivat ne kerrat, kun olisin kuullut, että hänellä karkkihammasta kolottaa. Ja jos kuulin, riensin läpi tuulen ja tuiskun hakemaan niitä herkkuja, sillä olin niin onnellinen, että en ollut addiktioni kanssa yksin.
Olin aiemmin tyytyväinen, etten ollut millekään riippuvainen. Nyt tiedän, että luisun nopeasti herkkukehään, jos annan luvan itselleni hoitaa kiirettä, stressiä, haasteita, surua ja iloa sokerin kautta. Voin siis varmasti syödä karkkia vielä ilman "ratkeamista", mutta niin kauan kun olen ylipainoinen, syyt syödä sokeria tuntuvat vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä. En halua syödä herkkua vain siksi, että tekemättömät työt painavat. Lisäksi: mikään ei ole niin vaikeaa (perusarjessa) kuin päästä eroon sokerihimosta. Nyt kun minulla ei ole mielihaluja tai -tekoja kuuden viikon sokerittomuuden jälkeen, näen selkeämmin, että kyseessä ei ollut vain henkinen riippuvuus, vaan myös fyysinen tarve saada lisää sokeria. Luen edelleen paljon kirjoja, eikä niiden lukemiseen tarvita suklaapaloja.
Olen nyt töiden suhteen todella kiireinen, teen useampaa eri projektia usealle työnantajalle, kirjoitan tekstiä yhteen kirjaan, joka jännittää minua ihan tajuttoman paljon. Toimin mieluummin taustalla, enkä välitä, että joku voi oikeasti lukea tekstejäni (paradoksi: pidän kahta blogia, toista omalla nimelläni). Bloggaaminen on erilaista, vapaampaa, vuorovaikutuksellisempaa, ihanampaa. Jossain on sitten kirja, jossa on kirjoittamani essee kaikkine lapsuksineen. Pää huutaa turvaksi sokeria, mutta nyt onneksi kroppa ei sitä vaadi. Selviän tästä stressistä ilman palkkiota, oikea palkintoni on pahojen fiilisten voittaminen ilman sokerin turruttavaa voimaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Sokerikoukku - niin tuttua. Ennen tätä projektia, ennen elämäntapamuutosta olin ihan tolkuttomassa sokerikierteessä. Joka päivä piti saada jotain herkkua, enemmän tai vähemmän. Enkä yleensä tyytynyt mitenkään vähään. Ja yksi pahimmista piirteistä oli, että söin kaiken salaa, ahmin suorastaan, koska "ei saanut jättää todisteita" ettei avopuolisoni pahastu, koska olin TAAS herkutellut. Se oli kamalaa aikaa. Muistan miettineeni, että mitenköhän tulen koskaan selviämään yhdestäkään päivästä ilman jotain sokerista. Silloin ajatus tuntui mahdottomalta, nyt olen päässyt asiasta yli, onneksi. Kun irtaantuminen lopulta tapahtui, se tuntui melkein liian helpolta. Mutta mitä pidempään oli ilman suurempia herkutteluja, sitä vähemmän teki mieli. Toki nyt alun itsekuri on jo karissut ja saatan silloin tällöin nautiskella jäätelön tai jotain muuta pientä (tai joskus suurempaakin), palan tummaa suklaata ehkä. Tärkeintä on kuitenkin, että olen oppinut mitä on kohtuus - ei tarvitse ahmia. Ja kun ei vedä joka päivä övereitä, ei ole mitään hävettävää tai salattavaa. :) Se salailu teki sokerikoukusta entistä raskaamman.
VastaaPoistaTsemppiä!
Mun blogissa on sulle haaste! :)
VastaaPoistahttp://isomaha.blogspot.com
Hei, haastoin sinut blogissani:)
VastaaPoistahttp://jelissa-everystepmatters.blogspot.fi
Minulle makea ja karkit ovat aina olleet nimenomaan palkinto :) ja ainahan sitä löytyy syy ihteään palkita, tuikku iloon tahi murheeseen. Mutta pitkälti se puputus on myös tapa, kahvin kanssa pitää olla makiaa... tapojen muuttaminen vaatiikin sitten sitä työtä mitä nyt tehdään :)
VastaaPoista