Vatsaturvotus masentaa

En ole nyt moneen viikkoon kirjoittanut blogiini, sillä en ole ollut kauhean terve. Olen silti käynyt lenkillä joka toinen päivä ja tehnyt saliharjoituksia, syönyt hyvin, mutta vatsani on silti jatkuvasti kipeä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa tänne myös huonoista fiiliksistä, sillä olen ollut nyt aika surullinen pidemmän aikaa. Aina kun terveys krenkkaa, niin mielikin mustenee. Minulla on ollut kova stressi töistä alkusyksystä, mutta olen nyt ottanut lomaa ja olen saanut levättyä. Vatsani on vain nyt käynyt taistoon ja yrittää sabotoida sitä hyvää oloa, jota olen kesästä ja alkusyksystä itselleni saanut.

Minun on taas mentävä uudelle lääkärille ja toivottava, että perimmäinen syy löytyisi. Minulle puhkeaa aina aika ajoin joku uusi sairaus, jota hoidetaan ja voin jonkin aikaa hyvin, kunnes taas sairastun. Yksi on ja pysyy, kiukutteleva vatsa. Sain viimeksi lääkäriltä laihdutuslääkkeitä, joita olen syönyt nyt kuukauden, mutta niistä ei ole ollut mitään apua. Oikeastaan päinvastoin, sillä olen nyt voinut huonommin. Minun pitäisi syödä niitä kolme kuukautta ja sitten katsotaan, että onko niistä ollut apua, jotta lääkäri tietäisi paremmin, että mikä on vialla ja onko "rasvasieppareista" apua. Olen aika skeptinen, mutta kokeilen kaikkea, jos vain oikea syy löytyisi.

Olen nyt lomalla syönyt hapankorppuja ja vähän suklaata, eikä vatsani selvästi niitä kestänyt. Viljat ja sokerit ovat muutenkin minulla miltei nollassa, mutta väsyttää elää askeettisesti kaiken aikaa. Mutta kun olo on taas tällainen ja ollut jo pidemmän aikaa, niin tuntuu että taidan palata vesi-salaattikuurille, enkä mitään muuta syö ikinä koskaan. Motivaatio on vähän hukassa, mutta liikunnasta ja säännöllisestä ruokailusta olen silti pitänyt kiinni. Puntarille ei vaikuta mennä, sillä on oikeastaan se ja sama, paljonko painan, kun näytän tankkilaivalta.

Laitan blogiini kuvan vatsastani nyt, kun se on turvoksissa, eilen se oli vielä tuosta suurempi. Pahoittelen kuvan huonoa laatua ja rajausta, sillä kännykkäkameralla on aika hankala ottaa omasta mahasta kuvaa.

Kiitos kaikille kommenteistanne, ihana kun minua on tänne blogiini vähän kaivattu.

Vatsakuvaa voi verrata lokakuun alussa otettuihin kuviini.

Matkan jälkeinen olotila

Olin pidennetyn viikonlopun Tallinnassa lomailemassa. Olen ollut omasta mielestäni hyvin ruodussa yli kaksi kuukautta ja elänyt kuin puritaani ruokailun ja liikunnan suhteen. Matkalla päätin ottaa vähän rennommin. Paino sanalla vähän, sillä kävin kuitenkin uimassa ja salilla sekä kävelin paljon. Perjantai-iltana juoksin juoksumatolla hotellin 26. kerroksessa ja katsoin alhaalla kukoistavaa kaupunkia, oli ihan voittajafiilis ja tuntui siltä, että tämä on juuri sopivaa lomailua ja rentoutumista minulle.

Ruokailun suhteen otin rennommin kuin kotioloissa, en laskenut hiilareita ja söin pitkästä aikaa karkkia ja jonkin verran leipää aamupalalla. Alkoholia meni yhden viinilasillisen verran. En vetänyt ruokailunkaan suhteen övereitä, vaan nautin pieniä annoksia. Aamupala hotellilla, lounaaksi salaattia ja päivälliseksi yleensä pihvi kasviksilla. Ajattelin, ettei tässä voi mennä ihan kauheasti vikaan.

Olin väärässä.

Olo oli ihan kamala, sokeri ja vilja turvottivat vatsani kaksinkertaiseksi. En mahtunut kunnolla matkavaatteisiin, olin kuin viimeisilläni raskaana, paitsi että mahani näytti ihan lötisevältä kaljatynnyriltä. Kaikki se solakkuus (hih), jonka olin saavuttanut ennen matkaa, oli poissa ja rehellisesti sanottuna masensi aika tavalla katsoa itseä peilistä.

Siispä ratkaisin tämän sabotoimalla itseäni, ihan vahingossa. Menin parturiin ja pyysin vähän vaaleita raitoja hiuksiini. En ole neljään vuoteen käynyt parturissa ja minulla on (OLI) luonnostaan kauniinväriset hiukset, joista saan aina kehuja. Moni ei usko, että minulla voi luonnostaan taittua hiukset sekä kultaan että punaiseen sävyyn. Hiukseni ovat olleet minulle tärkeät, sillä en kovinkaan monesta osasta itsestäni pidä, mutta puhtaat, värjäämättömät hiukseni ovat olleet sellaiset. Jostain syystä päätin hetken mielijohteesta kokeilla vaaleita raitoja, mutta meille sattui kielieroistakin johtuva kommunikaatiokatkos, ja kun parturintuolissa keskityin lähinnä kirjaan, oli lopputulos minulle järkytys. Hiukseni ovat nyt ihan vaaleat (eivät edes kultaisen- tai keltaisenvaaleat vaan harmahtavat), ja vaikka ne ovat ihan taidokkaasti leikatut ja värjätyt, en voi silti mitään sille, että tunnen itseni pettyneeksi. En ymmärrä yhtään, miksi alunperin menin edes värjäämään hiukseni, kun halusin säilyttää oman värini. Rakas ystäväni tätä minulta kysyikin, enkä keksi muuta selitystä kuin että olin niin kyllästynyt oikuttelevaan mahaani, että halusin jotain pikamuutosta aikaiseksi.

Lisäksi: Parturintuoli on kyllä yksi epämieluisin paikka maailmassa. Ehkä siksi halusinkin keskittyä kirjaani, enkä katsoa isosta peilistä mustan viitan alle verhottua kokonaisuutta. Kirkkaat valot ja iso peili eivät imartele kyllä yhtään tämän laihduttajan vartaloa ja kasvoja.

Tuntuu kamalalle valittaa, sillä matka oli muuten tosi ihana ja romanttinen. Ihmiset menettävät raajojaan ja terveytensä, ja mie itken monta yötä hiuksiani. Yritän nyt itse jotenkin korjata tätä harmahtavaa pääkoppaani, mutta saadakseni oman värini takaisin, joudun kyllä odottamaan vuosia. On aika harvinaista, että joku pitää ihan omista hiuksistaan, sillä suurin osa ystävistäni värjää hiuksensa, siksi en ymmärrä yhtään, mikä älynväläys tämä oikein oli. Eikä kyse ole edes siitä, etten pitäisi väristä, vaan siitä, etten tunnista itseäni.

Mutta ei jotain huonoa ettei jotain vielä huonompaa. Tänä aamuna vaaka näytti 3kg enemmän kuin viikko sitten. Kyllä, 3kg, ja vaikka varmasti kyse on nesteistä ja sun muista, niin saisi riittää nesteetkin tässä kehossa, haluan pienempiä lihomislukuja. Mutta pääsen taas tuttuihin rutiineihin käsiksi ja liikun paljon, niin pääsen turvotuksesta eroon.

Olen vain hivenen väsynyt siihen, että tämä on tämmöistä jatkuvaa kamppailua. Minulla ei ole vaikeuksia olla tiukka ja vetää nollalinjaa kotioloissa, mutta välillä tämä kurinalaisuus muistuttaa liikaa vanhasta syömishäiriöstä. Ajatukset jäävät helposti toistamaan samaa kehää, mietin laihduttamista ja painoa miltei kaiken aikaa. Teen jotain typerää, kuten pilaan hiukseni, vain siksi, etten kestä sitä ahdistusta, minkä kehoni turvotus aiheuttaa.

Nyt on taas hyvä, kun sain kirjoitettua. Matkan jälkeinen olotila vaihtuu pian "kotona-saan-taas-itseni-kuntoon-ja-kaikki-on-hyvin"-olotilaksi.

Uudet hiukset

Weight gain blues

Kävin sitten taas joka-aamuiseen tapaani puntarilla ja toivoin, että paino olisi viimein laskenut, mutta eikö mitä. Se oli jopa noussut 800grammaa. KRÄÄK!

En kestä, kun tämä on näin tahkoamista, eikä tuloksia tule, vaikka olen niin kurissa ja nuhteessa kuin vain olla voi. Jalan rasitusvamma on lyhentänyt kävelylenkkejä tällä viikolla aika roimasti, mutta olen sitten tehnyt käsilihaksilla töitä: punnerrusta, soutua, hauiskääntöjä, nostanut puntteja ylös-alas-ympäri. Minulla ei ole myöskään vieläkään kunnon lenkkareita (edelliset kulutin loppuun yllättävän pian, halvalla ei saanut tälläkään kertaa hyvää), vaikka olen käynyt kahtena päivänä kaupungilla kunnon kenkiä etsimässä. Olen vain liikkunut nyt vähän liikaa, ja kipeä jalkani tuntuu kaikissa kengissä huonolta, enkä siksi uskalla ostaa mitään. Olen antanut nyt jalalle lepoa ja kokeilen tämän kirjoituksen jälkeen pidempää lenkkiä metsässä perus-eccoillani.


Entä sitten se ruokailu?

Kaiken järjen mukaan siinäkään ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, ainoa herkuksi laskettava, jonka olen suuhuni pistänyt kuukauteen, on mansikka. Ei lipsahduksia, ei piilosokereita (elleivät ne ole piiloutuneet salaatteihin ja parsakaaliin), eikä ole tehnyt oikeasti edes tiukkaa. Aluksi juhannuksen jälkeen kaipasin vähän herkkuja, sillä minulla jää helposti herkkuhammas kolottamaan, jos syön enemmän, kuten juhannuksena teimme. Olen siksi pitänyt täysin nollatoleranssia, että sokerihimo häviäisi, enkä kaipaisi tottumuksestakaan iltaisin kirjan kera syötävää. Ja on toiminut hyvin, siitä voin edes olla itsestäni ylpeä.

Kalorimääräisesti syön päivän aikana hyvin vähän, samoin hiilarit ovat pysyneet 26–42 gramman haitarilla.
Tässä tarkempaa tietoa viikon syömisistäni:
Aamuisin juon mansikkaisen smoothien
Lounaalla syön salaatin (savukala, vuohenjuusto, feta jne.)
Välipalaksi olen syönyt puolikkaan proteiinipatukan (en ole syönyt näitä koskaan ennen, mutta tällä viikolla piti keksiä kahtena päivänä joku hätäratkaisu, että energia riittää kenkäostoksilla töiden jälkeen)
Kotona syön lämpimän ruuan (kahtena päivänä munakoisopaistos (mozzarellaa, munakoisoa, tomaattipyreetä, parmesania päälle), yhtenä päivänä omatekoinen hamppari (mantelileipä ja jauhelihaa, kasviksia) ja eilen söin omatekoista nepalilaista ruokaa (cashew-pähkinä, broilerifilee, kerma, turkkilainen jogurtti, mausteet) parsakaalimuusilla (kokonainen parsakaali ja 1,5rkl voita).

Maanantai: 1665 kcal, hiilareita 26 grammaa.
Tiistai: 1279 kcal, 42.8 gr.
Keskiviikko: 1216 kcal, 41.1 gr.
Torstai: 1467 kcal, 36.4 gr.

Juon ainoastaan teetä, vissyä tai vettä, joten niidenkin suhteen tiedän, ettei mitään ylimääräistä sokeria pitäisi kehoon tulla.

Sitten järkisyy, jonka takia minun pitää vain jaksaa uskoa:

Tätä samaa olen jatkanut koko kesän, paitsi sen kaksi viikkoa kun olin sairauslomalla. Minulla todettiin viikko ennen leikkausta endometrioosi ja pcos (munasarjojen monirakkulaoireyhtymä), joten hormonipuolella sain tuplalottovoiton. Endometrioosi leikattiin ja munasarjoista poltettiin tuota pcosia pois. Nyt odotan kaiken aikaa, että hormonit tasaantuisivat ja kumpikaan taudeista ei lähtisi heti uusimaan. Äitini ja mieheni jaksavat tsempata lähipiirissä ja muistuttaa minua, että eihän nuorenakaan hormonit yhdessä yössä muuttuneet, joten kyllä siihen voi mennä aikaa. Joka tapauksessa minulla on elokuun alussa lääkärinkontrolli ja jos painoni ei siihen mennessä ole laskenut yhtään, niin minulle tulee lääkityshoito, joka on auttanut joitakin samaa tautia sairastavia pudottamaan painoa.

Pcos vaikeuttaa painonpudotusta, mutta tosiaan kuulin hyvin vähän aikaa sitten, että minulla edes on tällainen sairaus. Olen vuosia yrittänyt pudottaa painoa, enkä ole siinä onnistunut. Olen syyttänyt itseäni niin paljon ja olettanut, että olen itse pilannut jotain vuosien syömishäiriökäyttäytymisellä (anoreksia ja bulimia nuorena) ja vaikka osastohoidoissa sain itseni kuntoon, luulin että olin peruuttomattomasti pilannut jotain ja rangaistukseksi lihosin nykyisiin mittoihini. Monien asioiden summahan tämä on, olenhan myös syönyt nyt herkkuja viime vuosina enemmän.

Hävettää, pelottaa...

Anonyymina on helpompi kirjoittaa näistä mietteistä, sillä tuntuu että ylipainosta pitää aina syyllistyä, kun koko yhteiskunta hokee sitä, että ihminen laihtuu, kun hän syö vähemmän mitä kuluttaa. Minun kohdallani tämä ei ole ikinä toiminut, mutta eihän sellaista voi ääneen sanoa, koska se kuulostaa... selittelyltä.

Itseasiassa ei tämän kirjoittaminenkaan ole helppoa, sillä olen edelleen varma, että en saa nyt painoa alas, koska teen jotain väärin. Syön liikaa. Liian vähän. Liikaa sitä. Liian vähän tätä. Liikun liian vähän. Siltä se tuntuu, vaikka merkitsen kaiken ylös. Ovathan nuo kalorimäärät aika vähäisiä joinakin päivänä, mutta toisina päivinä ne sitten tasoittuvat ja syön tasapainoisesti itsetehtyä ruokaa, joten tiedän vielä, mitä suuhuni laitan (miinus lounaspaikkojen salaatit, mutta luotan että ne ovat rehellisesti vain sitä itseään.)

Mutta olivat syyt, mitkä tahansa, tuntuu aamulla puntarilta poistumisen jälkeen superkurjalta. Olen hyvin onnellinen ja elämään tyytyväinen ihminen, peruspositiivinen pakkaus, mutta puntaribluesin kanssa hapuilen. Minun pitää nyt vain pitää puntarista taukoa, sillä on typerä aloittaa aamunsa pahalla mielellä. Toive muutokseen on vain niin kova, että odotan saavani sieltä hyviä uutisia. Joko tänään?!

Tällä viikolla vielä olin etsimässä uusia urheiluhousuja ja olin valinnut itselleni sopivat, mutta jäin vielä miettimään, että josko ostaisin myös äidilleni sellaiset, koska olivat niin halvalla. Viereeni tuli eräs nainen kysymään minulta, että koska olen niin pullukka, niin minkäkokoiset housut ostin, että hän tietää ostaa pienemmät. Olin niin järkyttynyt, etten osannut reagoida ponnekkaasti ja itsekunnioitusta uhkuen, vaan sanoin naiselle kiitos ja poistuin itku kurkussa paikalta.

Mikä mieltäylentävä kohtaaminen tuntemattoman ihmisen kanssa urheiluvaateosastolla. Pyörittelin kotona mahdollisimman hyviä ja älykkäitä vastauksia, mutta tilanne oli mennyt jo ohi. Samalla itkeskelin itsesäälissä, että miehän koko ajan yritän pudottaa painoa ja raivoissani itselleni, että annoin tyhjänpäiväisen kohtaamisen vaikuttaa niin paljon.

Lopuksi:

Huh, helpotti pohtia "ääneen" näitä päässäpyöriviä ajatuksia. Olen kiitollinen, jos sinä, joka jaksoit lukea tähän asti, jättäisit jonkun kommentin. Blogini on vielä niin uusi, eikä moni tätä ole varmaan löytänytkään, mutta jokainen tsemppaus ilahduttaa. Kerro vaikka, että mitä itse olisit naiselle vastannut tai onko sinulla ollut samanlaisia epämiellyttäviä kohtaamisia.

Mutta nyt paistaa aurinko, joten ulos. :)