Vatsaturvotus masentaa

En ole nyt moneen viikkoon kirjoittanut blogiini, sillä en ole ollut kauhean terve. Olen silti käynyt lenkillä joka toinen päivä ja tehnyt saliharjoituksia, syönyt hyvin, mutta vatsani on silti jatkuvasti kipeä. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa tänne myös huonoista fiiliksistä, sillä olen ollut nyt aika surullinen pidemmän aikaa. Aina kun terveys krenkkaa, niin mielikin mustenee. Minulla on ollut kova stressi töistä alkusyksystä, mutta olen nyt ottanut lomaa ja olen saanut levättyä. Vatsani on vain nyt käynyt taistoon ja yrittää sabotoida sitä hyvää oloa, jota olen kesästä ja alkusyksystä itselleni saanut.

Minun on taas mentävä uudelle lääkärille ja toivottava, että perimmäinen syy löytyisi. Minulle puhkeaa aina aika ajoin joku uusi sairaus, jota hoidetaan ja voin jonkin aikaa hyvin, kunnes taas sairastun. Yksi on ja pysyy, kiukutteleva vatsa. Sain viimeksi lääkäriltä laihdutuslääkkeitä, joita olen syönyt nyt kuukauden, mutta niistä ei ole ollut mitään apua. Oikeastaan päinvastoin, sillä olen nyt voinut huonommin. Minun pitäisi syödä niitä kolme kuukautta ja sitten katsotaan, että onko niistä ollut apua, jotta lääkäri tietäisi paremmin, että mikä on vialla ja onko "rasvasieppareista" apua. Olen aika skeptinen, mutta kokeilen kaikkea, jos vain oikea syy löytyisi.

Olen nyt lomalla syönyt hapankorppuja ja vähän suklaata, eikä vatsani selvästi niitä kestänyt. Viljat ja sokerit ovat muutenkin minulla miltei nollassa, mutta väsyttää elää askeettisesti kaiken aikaa. Mutta kun olo on taas tällainen ja ollut jo pidemmän aikaa, niin tuntuu että taidan palata vesi-salaattikuurille, enkä mitään muuta syö ikinä koskaan. Motivaatio on vähän hukassa, mutta liikunnasta ja säännöllisestä ruokailusta olen silti pitänyt kiinni. Puntarille ei vaikuta mennä, sillä on oikeastaan se ja sama, paljonko painan, kun näytän tankkilaivalta.

Laitan blogiini kuvan vatsastani nyt, kun se on turvoksissa, eilen se oli vielä tuosta suurempi. Pahoittelen kuvan huonoa laatua ja rajausta, sillä kännykkäkameralla on aika hankala ottaa omasta mahasta kuvaa.

Kiitos kaikille kommenteistanne, ihana kun minua on tänne blogiini vähän kaivattu.

Vatsakuvaa voi verrata lokakuun alussa otettuihin kuviini.

Iltapaino yllätti

Voi kuinka ilahduinkaan, kun kävin huvin vuoksi puntarilla. (Kuinka hauskasti sanottu, kuin se nyt koskaan mitään huvia olisi..) Minun iltapainoni oli 87,5kg. Wuhuuu!!! Sunnuntaina virallinen viikkopunnitus sitten kertoo, että olenko onnistunut laihtumaan jo seitsemän kiloa aloituksesta vai onko tämän takana joku outo, hetkellinen, kuivumisilmiö.

Kävin kuitenkin kirjoittamassa tästä ilosta blogiini, sillä seuraavan jumituksen tai pettymyksen kohdalla voin muistaa, että joskus se paino myös putoaa. Tästä saan kyllä tulevalle lomaviikolle motivaatiota liikkua.

Stressisyöminen

Olen monesta samaa aihepiiriä käsittelevästä blogista huomannut saman, jonka kanssa itsekin painin. Tunteita on käsitelty ruuan kautta, mutta erityisesti stressissä sitä tulee tehtyä nopesti vääriä päätöksiä.

Herkuttelusta voi tulla myös turvallinen tapa, mie olen joskus ostanut karkkia kotiin joka päivä siltä varalta, että illalla alkaa tehdä mieli. Olin ahdistunut, jos en saanut päivittäistä sokeriannostani. Joskus vitsailin miehelleni, että pidän karkkia eräänlaisena hupituttina. Sokerin syöminen kirjan tai television äärellä tuntui rentouttavalle, enkä kokenut morkkista tai huonoa oloa syömisen jälkeenkään. En tiedä, koinko että olin sen kiireisen päivän jälkeen ansainnut, vai että liitin suklaan niin vahvasti lempiasiaani eli lukemiseen.

Huono mieli tuli vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muu syöminen ja liikkuminen eivät jaksaneet pitää tätä "hupitutittelun" sivuoireita loitolla. Vaikka vähensin herkkuja, paino ei silti lähtenyt laskuun. Siinä vaiheessa iski kova morkkis, miksi olin käsitellyt stressiä herkkujen avulla. Miksi koin, että olen joka päivä ansainnut itselleni jotain hyvää. En väitä, ettenkö olisi, mutta miksi minulle palkitseminen ja rentoutuminen tapahtui herkuttelun muodossa. Olin kuin koira, joka odotti herkkupalaa hyvin tehdyn tempun jälkeen. Ei itseään näe niin selvästi, varsinkin kun vieressä on "aina hoikka ja lihaksikas" -kumppani, jonka kropassa eivät sipsirasvat näy. Meistä oli mukavaa katsoa yhdessä murhia ja ostaa erilaisia herkkuja siihen oheen. Nyt kun olen totaalikieltäytynyt herkuista, kotoa ei löydy mitään. Mie huomasin, että mie se olen aina halunnut jotain herkullista kotiin, toinen söi siinä mukana, mutta harvassa olivat ne kerrat, kun olisin kuullut, että hänellä karkkihammasta kolottaa. Ja jos kuulin, riensin läpi tuulen ja tuiskun hakemaan niitä herkkuja, sillä olin niin onnellinen, että en ollut addiktioni kanssa yksin.

Olin aiemmin tyytyväinen, etten ollut millekään riippuvainen. Nyt tiedän, että luisun nopeasti herkkukehään, jos annan luvan itselleni hoitaa kiirettä, stressiä, haasteita, surua ja iloa sokerin kautta. Voin siis varmasti syödä karkkia vielä ilman "ratkeamista", mutta niin kauan kun olen ylipainoinen, syyt syödä sokeria tuntuvat vähäpätöisiltä ja merkityksettömiltä. En halua syödä herkkua vain siksi, että tekemättömät työt painavat. Lisäksi: mikään ei ole niin vaikeaa (perusarjessa) kuin päästä eroon sokerihimosta. Nyt kun minulla ei ole mielihaluja tai -tekoja kuuden viikon sokerittomuuden jälkeen, näen selkeämmin, että kyseessä ei ollut vain henkinen riippuvuus, vaan myös fyysinen tarve saada lisää sokeria. Luen edelleen paljon kirjoja, eikä niiden lukemiseen tarvita suklaapaloja.

Olen nyt töiden suhteen todella kiireinen, teen useampaa eri projektia usealle työnantajalle, kirjoitan tekstiä yhteen kirjaan, joka jännittää minua ihan tajuttoman paljon. Toimin mieluummin taustalla, enkä välitä, että joku voi oikeasti lukea tekstejäni (paradoksi: pidän kahta blogia, toista omalla nimelläni). Bloggaaminen on erilaista, vapaampaa, vuorovaikutuksellisempaa, ihanampaa. Jossain on sitten kirja, jossa on kirjoittamani essee kaikkine lapsuksineen. Pää huutaa turvaksi sokeria, mutta nyt onneksi kroppa ei sitä vaadi. Selviän tästä stressistä ilman palkkiota, oikea palkintoni on pahojen fiilisten voittaminen ilman sokerin turruttavaa voimaa.

Viikonloppu, PCOS, ketoosi, mietteitä...

Viikonloppu meni ruokailujen ja liikunnan suhteen ihan mukavasti. Söin enemmän kuin viikolla, ja tarkoitukseni onkin syödä nyt enemmän, mutta laskea entisestään hiilareita. Luin mm. Rasvamaksan-blogista PCOSista ja ruokavaliosta, luin myös muita foorumeita ja nettitekstejä asiasta ja ajattelin, että koska minulla on vähän yli kaksi viikkoa kontrollikäyntiini lääkärissä ja aloitan todennäköisesti metformiini-lääkityksen PCOSiin, niin voisin omahoitona syödä 20gr hiilareita vuorokaudessa.

Kävin lenkillä ja salilla molempina päivinä. Ihanan kuuma ilma ja hiki lensi kävellessä. Kuuntelin hyvää musiikkia ja nautin yksinolosta pururadalla. Olin jo kaivannut pidempiä lenkkejä ja sisälenkkareissa (jotka jätin hyvin löysälle) pystyin kävelemään kivuitta.

Syön nyt jo suht vähän hiilareita (max.45gr vuorokaudessa) ja olenkin nyt yli kuukauden ajan ollut ilman sokeria, joten laskeutuminen vielä vähäisempään hiilarinsaantiin on varmasti helpompi kuin aiemmilla kerroilla, kun siirryin suoraan ketoosiruokavaliolle sipsipussin ääreltä.

Eniten tuottaa vaikeuksia arvioida salaattiannosten hiilareita, sillä syön erittäin paljon erilaisia salaatteja lounaaksi ja päivälliseksin. Olen aina syönyt paljon salaatteja, ja niiden hiilarimäärien arvioiminen on hankalaa. Tähän voisi joku sanoa, että ei tunne ketään, joka olisi lihonnut salaatista, mutta koska yritän nyt testata että lähteekö paino vihdoin putoamaan, jos lasken hiilarit minimiin, niin joudun miettimään myös salaattiannosten "lihottavuutta".

Sain jonkin verran lohtua englanninkielisistä keskustelupalstoista, joissa ihmiset kertoivat siitä, kuinka vaikeaa heidän on ollut pudottaa painoa. Lähes mahdotonta, ja aina heille on vain sanottu, että syö vähemmän ja liiku enemmän. Minun on todella vaikea pudottaa painoa, ja kaikkialta löysin saman tiedon, että koska pcosin yksi oire/vaiva on insuliiniresistanssi. "Rajoittamalla hiilihydraatteja ruokavaliossa, veren insuliinipitoisuudet pysyvät matalina ja insuliiniresistenssi alkaa purkautua, jolloin myös korkean insuliinin aiheuttamat häiriöt hormonitoiminnassa katoavat." (Rasvamaksan-blogi) Tästä samasta asiasta puhuttiin lukuisissa muissa lähteissä.

Monet ovat saaneet apua lääkityksestä ja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Minut on leikattu, ja syön vhh-ruokaa, mutta vielä ei ole mitään tapahtunut painon suhteen. Olen varmaan kärsimätön, mutta odotan silti, että pääsen uudelleen lääkärille. PCOS aiheuttaa mm. hedelmättömyyttä, mutta en ole vielä yrittänyt lasta, joten on varmasti parasta saadakin painoa alas ja hormonitasapainon korjattua ennen kuin yritämme perheenlisäystä. PCOSin takia kärsin epäsäännöllisistä ja erittäin kivuliasta kuukautisista (minulta leikattiin myös endometrioosi), olen vyötärölihava, verenpaineeni on nyt selvästi korkeampi kuin aiemmin. Ainoa vaiva jolta olen säästynyt PCOSissa on tuo ylimääräinen karvaisuus. Aknea sen sijaan on, mutta nyt leikkauksen jälkeen selvästi iho on lähtenyt parantumaan ja jäljellä on vain pieniä jälkiä. Myös liikunta ja hikoilu ovat auttaneet ihon hyvinvointiin, olen suunnattoman onnellinen, että edistystä on tapahtunut ja iho on kuulaampi, sileä ja hyvänvärinen.

Itsetuntoni on ollut silti ihan hyvä, vaikka painoa on noussut "salakavalasti" näinkin paljon. Minulla on melko hyvä pohja käsitellä erilaisia vastoinkäymisiä, sillä kävin syömishäiriöni takia vuosikausia terapiassa. Olen myös sairastanut hyvin erilasia tulehdus- ja autoimmuunisairauksia, joten olen tottunut valitettavasti siihen, että aina on jotain vähän vialla. Olen monista vaivoista saanut selkävoiton vhh-ruokavaliolla, enkä kestä viljatuotteita juurikaan, vaikka en siis sairasta keliakiaa tms. Myös yllättäen yksi lääkäri määräsi minut vitamiini- ja hivenainetesteihin, ja sain sitä kautta tietää, mistä minulla oli puutosta monipuolisesta ruokavaliosta huolimatta. Sain tujummat kuurit, ja sen jälkeen olen pystynyt syömään monia ruoka-aineita, joille olin aiemmin allerginen. Ihan hullua, mutta vuosien mittaan olen niin monta kertaa pähkäillyt, että miten pitäisin itseni terveenä, tuntuu että vasta nyt blogiini (jota olen pitänyt hyvin vähän aikaa) saan kirjoitettua ajatuksia ylös ja käytyä asioita läpi.

Tiedän, mitä teen ja tiedän, mitä syön. En huijaa itseäni ja kulutan varmasti enemmän kuin mitä syön, mutta vastoin niitä kuuluisia fysiikan lakeja, minun painoni on hyvin korkea. Vasta kun laskin hiilarimäärän alemmas, painonnousu lakkasi, mutta vielä ei ole kääntynyt miinusmerkkiseksi. Jaksan silti uskoa, että olen oikealla tiellä ja syksyllä viimeistään painoni lähtee laskuun. Eihän minulla ole muuta mahdollisuutta. Kukaan ei tätä varmasti usko, mutta siksi en näistä juuri blogini ulkopuolella puhu. On helpompi vitsailla itsellä, kun kertoa rehellisesti vaivoista.

Kiitos jos jaksoit lukea tämän miniromaanin.

Sports Tracker

Minulla on aina lenkillä mukana uusi ystäväni, liikunnallinen Sports Tracker, joka jaksaa kirjata kilometrit ja keskisykkeeni. Kaloreitakin laskee, mutta niihin en jostain syystä usko. Mikäli oikeasti kuluttaisin niin paljon kaloreita kuin mitä ohjelma näyttää, saisin syödä hyvillä mielin kaikki karkit tästä Kiinaan.

Itselle on tärkeintä seurata sykettä, sillä keskisykkeeni on tämän kuun aikana laskenut kevään lenkeistä merkittävästi. Käsivarrella kulkeva motivaattori jaksaa innostaa ja antaa välitöntä palautetta. Jotain koukuttavaa siinä on, kun pitkin matkaa voi nähdä tuloksen: kuinka paljon on taivallettu ja kuinka pitkä matka on seuraavaan kilometritavoitteeseen. Nyt pelkään kuin vietävä, että puhelimeni jostain syystä nollautuu ja menetän kaikki yhteenlasketut treenitiedot. (Nyt* 25.7. harjoituskertoja on 27, aikaa käytetty urheillessa 23:41:08, matkaa kuljettu 124km ja energiaa kulutettu 17819kcal**)

Ainoa, mitä hämmästelen Sports Trackerissa on se, että jotkut pitävät julkista profiilia. Voisin koska vain tarkistaa, että kuka naapureistani on käynyt lenkillä ja miten se on mennyt. Mielenkiintoinen pointti on se, että yksikään lähiseutuni liikunnallisista ekshibitionisteista ei ole nainen. Minua kuumottaisi, jos joku salainen ihailija*** näkisi oman puhelimensa avulla viikkorutiinini ja törmäisimme**** jatkuvasti lenkkipolulla.

Merkitsen myös liikuntasuoritukset Fitocrazy-ohjelmaan, joka on sellainen hauska "liikuntapeli", joka antaa pisteitä sen mukaan, kuinka paljon on liikkunut. Pisteitä kerätessä nousee myös tasoja ylöspäin, ja eri lajeja kokeilemalla voi saada suoritusmerkintöjä, kuin eräänlaisia partiolaisen rintamerkkejä hyvästä suorituksesta. Toisinaan olen myös merkinnyt kiloklubiin, mutta tuntuu toisaalta typerälle pitää kolmessa paikkaa tietoja ylhäällä, kuin olisin suoriutunut jostain pyhästä toimituksesta. :)

Mikä auttaa teitä pitämään liikuntamotivaatiota yllä? Onko teillä käytössä apuvälineitä liikkuessanne?

Minulla on Samsung Galaxy S II -puhelin, johon olen tosiaan ladannut ilmaisen Sport Tracker -ohjelman. Tilasin langattoman sykevyön ja käsivarteen tulevan "telineen" puhelimelle.

* Mukava myöhemmin tarkistaa, että kuinka paljon muutosta on tapahtunut tästä päivämäärästä vaikka kuukauden päähän.
** Sanoinhan, että kaloreiden kulutus on jotain järjetöntä, enkä voi uskoa tuon pitävän paikkansa. Ei ainakaan näy vielä painossa.
*** Jostain syystä ajatus salaisesta ihailijasta kuitenkin lähinnä naurattaa.
**** Tanner tömisisi.